Haluan mennä kouluun

Rachel

Pian 23-vuotias Rachel oli vasta kaksiviikkoinen vauva, kun hänen isänsä menehtyi jättäen hänen äitinsä yksinhuoltajaksi. Vaikka rahaa ei Ellen äidillä juuri ollut, onnistui hän kuitenkin säästämään riittävästi lähettääkseen tyttärensä kouluun. Vuosi oli 1999 ja Rachel oli todella innoissaan, sillä hän koki valtavaa intoa oppia uutta ja halusi saada koulukavereita. Kuitenkin jo vuotta myöhemmin koulunaloituksesta myös Rachelin äiti menehtyi, ja Rachel jäi orvoksi. Hänen köyhällä isoäidillään ei ollut varaa lähettää Rachelia enää takaisin kouluun. Seuraavat neljä vuotta Rachel ajelehti ja nukkui öisin pienen kioskin lattialla, sillä muuta paikkaa ei ollut. Päivisin hän joko vaelteli kaduilla tai meni kirjastoon: Rachelin into opiskella sai hänet jatkamaan opintojaan itsenäisesti, jonka lisäksi kirjastossa oli myös mahdollisuus tavata vanhoja luokkakavereita.

Onnekas yhteensattuma

Vuonna 2004, Rachelin ollessa 12-vuotias, tapahtui eräänä tavallisena päivänä kuitenkin jotain erikoista. Rachel käyskenteli tapansa mukaan pitkin Ziwarasekwan katuja kun hänen ohitseen lipui yllättäen auto, jonka ratissa istui valkoinen mies. Heidän katseensa kohtasivat ja Rachel käveli päättäväisesti auton luo, jolloin valkoinen mies esitti Rachelille tiukan kysymyksen: “Mitä sinä haluat?” Rachel ilmoitti  niin itsevarmasti kuin kykeni tuolle miehelle: "Minä tahdon mennä kouluun!" Tuo valkoinen mies oli Seppo Ainamo, Zimbabwen Aids-orvot ry:n perustaja. Vaikutti, että jokin korkeampi voima toimi Rachelin tietämättä, sillä hän oli osunut vastakkain juuri oikean henkilön kanssa. Alkuhaastattelujen jälkeen Rachel pääsikin mukaan yhdistyksen tukemaan Dzikwa Trust -säätiön tukiohjelmaan ja sitä kautta takaisin kouluun, tällä kertaa sisäoppilaitokseen. Ahkeran itseopiskelunsa ansiosta Rachel pääsi jatkamaan opintojaan suoraan oman ikäistensä luokalta. Hänen periksiantamattomuutensa oli varmistanut Rachelille tietotaidot, jotka olivat samalla tasolla toisten koulua käyneiden ikätoverien kanssa!

Sitkeys palkitaan

Nyt 11 vuotta tuon Sepon kanssa tapahtuneen yllättävän kohtaamisen jälkeen, on Rachel valmistunut hammaslääkärin apulaiseksi ja toivoo työllistyvänsä pian. Haaveena hänellä on saada työkokemusta ja jatkaa sen jälkeen opintojaan aina hammaslääkäriksi saakka. Rachel näkee tulevaisuutensa toiveikkaana ja uskoo elämän mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin.

Rachelin tarina on yksi monista upeista ja palkitsevista tarinoista Ziwarasekwan alueelta Hararesta, jossa Zimbabwen Aids-orvot järjestö toimii ja tukee lapsia. Rachel on omien sanojensa mukaan sanoinkuvaamattoman kiitollinen auttajilleen, eikä hän edes uskalla ajatella, mihin olisi päätynyt ilman saamaansa apua. Kun Racheliltä itseltään kysyy, minkä neuvon hän antaisi toisille hänen tilanteessaan oleville orvoille tai muille vähävaraisille, hän vastaa: “Älä ikinä menetä toivoasi tai luovuta. Usko itseesi, ole kärsivällinen ja  luota Jumalaan. Tee asiat sydämestäsi, sillä kun aika on kypsä, tulee oikea apu kyllä paikalle.”

 

Kirjoittanut Anu Parviainen Rachelin haastatteluun perustuen